Jukka Paakki kommentoi vastineessaan, että "ohjaajat tekevät parhaansa". Mutta tarkoittaako tämä samaa kuin että ohjaaja antaa hyvää ohjausta? Väitöskirjaprosessi on ajankäytön suhteen tiukentunut ja jatko-opiskelijoiden valvonta- ja tukimekanismeja on lisätty. Mikään näistä mekanismeista ei kuitenkaan kontrolloi tietääkseni itse ohjaajia ja heidän antamaansa ohjausta tai sen määrää. Jos prosessi aiotaan hioa huippuunsa, ei kai voida jättää tarkastelematta yhtä olennaista osaa kokonaisuudesta?
Olen samaa mieltä siitä, että laitoksen väitöskirjaprosessi sisältää ylimääräisiä rasitteita. Oltuani viime vuodet Viikissä (huippuyksikössä) näin jonkin verran erityyppisen lähestymistavan väitöskirjaprosessiin. En tietenkään ollut itse jatko-opiskelijana siellä, vaan kerron miltä se näytti ulkopuolisen silmin (kun puhun jäljessä Viikistä niin tarkoitan pääasiassa ko. yksikköä): Ensinnäkään siellä ei suoriteta massiivista määrää turhia lisäkursseja, vaan jatko-opintojen opintoviikkoja saa esimerkiksi pidetyistä konferenssiesitelmistä ja muusta väitöskirjaprosessiin liittyvästä. Väitöskirjat tehdään tutkimusryhmissä s.e. tutkimus lisää ryhmän ymmärtämystä olennaisista asioista ja opiskelijat ovat aluksi tavallaan työvoimaa ryhmänjohtajan omalle tutkimukselle (ja pääsevät näin suoraan asiaan). Ohjaaja siis tuntee läpikotaisin tutkimusaiheen ja pystyy myöhemminkin johdattelemaan opiskelijaa oikeaan suuntaan. Opiskelijan itsenäinen osuus tietenkin kasvaa prosessin myötä. 'Tutkimuskumppanuus' takaa jatkuvan ohjauksen ja yhteisen intressin asioiden selvittämiseen. Nippuväitöskirja on Viikissä aidosti juuri sellainen, eikä monografia (liitteinään julkaisut) kuten laitoksella. Viikissä johdannon pituus on vain 20-30 sivua. Väitöskirjat sisältävät usein monia vielä julkaisemattomia artikkeleita. Opiskelijoita ei myöskään rasiteta juurikaan toissijaisilla tehtävillä prosessin aikana, joten tekosyitä väitösprosessin viivästymiseen ei ole. Toisaalta Viikissä kaikki myös tietävät jo alusta asti aikaa olevan vain 'se' neljä vuotta.
Paakki kirjoittaa: "Useimmilta tuntuu puuttuvan kunnollinen tappamisen meininki, jolla väitöskirja puserretaan kasaan väkisin ja vaikkapa ilman mitään sen kummempaa ohjausta." Mielestäni tämä näkemys liittyy vanhanaikaiseen väitöskirjaprosessiin. Näin oli ennen; nyt siihen ei vain ole enää aikaa. Jos koneisto aiotaan hioa täyteen teräänsä, tulee 'ilman kummempaa ohjausta' unohtaa. Ohjaajan tehtävänä on helpottaa jatko-opiskelijan tietä tutkijaksi ohjaamalla hänet pahimpien karikkojen ohi ja opettaa jossain määrin opiskelijalle 'kädestä pitäen' hänen tuleva ammattinsa. Itsenäistymisvaihehan on virallisesti vasta väitöksen jälkeen.
Hyvä ohjaus, parempi mieli
Jukka Paakki kommentoi vastineessaan, että "ohjaajat tekevät parhaansa". Mutta tarkoittaako tämä samaa kuin että ohjaaja antaa hyvää ohjausta? Väitöskirjaprosessi on ajankäytön suhteen tiukentunut ja jatko-opiskelijoiden valvonta- ja tukimekanismeja on lisätty. Mikään näistä mekanismeista ei kuitenkaan kontrolloi tietääkseni itse ohjaajia ja heidän antamaansa ohjausta tai sen määrää. Jos prosessi aiotaan hioa huippuunsa, ei kai voida jättää tarkastelematta yhtä olennaista osaa kokonaisuudesta?
Olen samaa mieltä siitä, että laitoksen väitöskirjaprosessi sisältää ylimääräisiä rasitteita. Oltuani viime vuodet Viikissä (huippuyksikössä) näin jonkin verran erityyppisen lähestymistavan väitöskirjaprosessiin. En tietenkään ollut itse jatko-opiskelijana siellä, vaan kerron miltä se näytti ulkopuolisen silmin (kun puhun jäljessä Viikistä niin tarkoitan pääasiassa ko. yksikköä): Ensinnäkään siellä ei suoriteta massiivista määrää turhia lisäkursseja, vaan jatko-opintojen opintoviikkoja saa esimerkiksi pidetyistä konferenssiesitelmistä ja muusta väitöskirjaprosessiin liittyvästä. Väitöskirjat tehdään tutkimusryhmissä s.e. tutkimus lisää ryhmän ymmärtämystä olennaisista asioista ja opiskelijat ovat aluksi tavallaan työvoimaa ryhmänjohtajan omalle tutkimukselle (ja pääsevät näin suoraan asiaan). Ohjaaja siis tuntee läpikotaisin tutkimusaiheen ja pystyy myöhemminkin johdattelemaan opiskelijaa oikeaan suuntaan. Opiskelijan itsenäinen osuus tietenkin kasvaa prosessin myötä. 'Tutkimuskumppanuus' takaa jatkuvan ohjauksen ja yhteisen intressin asioiden selvittämiseen. Nippuväitöskirja on Viikissä aidosti juuri sellainen, eikä monografia (liitteinään julkaisut) kuten laitoksella. Viikissä johdannon pituus on vain 20-30 sivua. Väitöskirjat sisältävät usein monia vielä julkaisemattomia artikkeleita. Opiskelijoita ei myöskään rasiteta juurikaan toissijaisilla tehtävillä prosessin aikana, joten tekosyitä väitösprosessin viivästymiseen ei ole. Toisaalta Viikissä kaikki myös tietävät jo alusta asti aikaa olevan vain 'se' neljä vuotta.
Paakki kirjoittaa: "Useimmilta tuntuu puuttuvan kunnollinen tappamisen meininki, jolla väitöskirja puserretaan kasaan väkisin ja vaikkapa ilman mitään sen kummempaa ohjausta." Mielestäni tämä näkemys liittyy vanhanaikaiseen väitöskirjaprosessiin. Näin oli ennen; nyt siihen ei vain ole enää aikaa. Jos koneisto aiotaan hioa täyteen teräänsä, tulee 'ilman kummempaa ohjausta' unohtaa. Ohjaajan tehtävänä on helpottaa jatko-opiskelijan tietä tutkijaksi ohjaamalla hänet pahimpien karikkojen ohi ja opettaa jossain määrin opiskelijalle 'kädestä pitäen' hänen tuleva ammattinsa. Itsenäistymisvaihehan on virallisesti vasta väitöksen jälkeen.
Tommi Mononen