Henkilöstöpoliittinen perustelu kehityskeskusteluille ja tavoitejohtamiselle on mielestäni paikallaan. Julkisessa hallinnossa on johtamiskäytäntöjä yritetty parantaa tulosjohtamisen keinoin ja virkamiehellä, tai ainakin virkamiesjohdolla on enemmän vastuuta toimistaan. Käytäntöjen kopioiminen yliopistomaailmaan on luontevaa, ja nämä osaltaan lisäävät laitoksen dynaamisuutta.

Ulkomaisen kollegan perusarvokäsitys sen sijaan loukkaa vahvasti opiskelijan arvokäsitysmaailmaa ja on ristiriitainen. Ei kai kenellekään ole epäselvää, että opiskelijan on pääkaupunkiseudulla aivan turha haaveilla vapaarahotteisesta asumismuodosta ilman työssäkäyntiä. Eräissä maissa opinnot rahoitetaan suurilla lainoilla ja työssäkäynti ei välttämättä ole lainkaan mahdollista. Suomessa tämä malli ei ole kuitenkaan käytännössä mahdollinen nykyisen rahoitusmallin aikana. Työkokemus opiskelujen aikana on myös arvokasta ei ainoastaan tulevan työuran kannalta, vaan siitä on varmasti hyötyä tuleville tutkijoille perspektiivin laajentamiseksi.

Huolestuttavinta esitetyssä argumentaatiossa on suhtautuminen opiskelijoihin ja opiskelijoiden arvostus. Oppilaitos on kaiketi paikka, jossa jokainen kasvaa ja pääsee toteuttamaan itseään. Mutta miksi toisinaan luennoitsijoiden asenne on suorastaan halveksiva? Eräs laitoksen ulkomaalainen kurssinpitäjä esitti jokin aika sitten kurssin luennolla, että hän ei mielellään tekisi puolenkaan luokkatilaan kokoontuneen opiskelijajoukon kanssa töitä ja kuulemani mukaan käytös ei kurssin aikana juurikaan parantunut. Oppimistulokset olivat myös kehnot.

Voidaan kysyä miksi kukaan ylipäätänsä vaivautuisi luennoille, jotka eivät kannusta ihmisiä opiskelemaan, vaan polkevat nuoria opiskelijoita maanrakoon? Vastuuta on otettava kummallakin puolella, opetustilanteet tulee olla hyvin valmisteltuja ja oppilaita kunnioitettava. Mitä edellämainittuun tapaukseen tulee, laitoksen johdon tulisi ottaa asiassa nyt se peräänkuulutettu vastuu. Jokainen tietää mikä päätös on tehtävä. Näin ei saa käyttäytä.