Pajaopetus on vahvasti yhdistetty käytännön osaamiseen. Tämä voi kuitenkin olla harhaanjohtavaa: olen itse saanut kohtalaisen teoreettisiin laskuharjoitustehtäviin apua tietorakenteiden pajassa. Nämä oppimiskokemukset olivat kriittisiä myös koemenestykseni kannalta (kurssin arvosana 5). Sen sijaan olen reputtanut tietoliikenteen perusteet useita kertoja. TilPe voi olla tiraa teoreettisempi, tai ainakin laaja-alaisempi kurssi, mutta ongelma ei piile tässä: siinä missä tietorakenteissa oli mahdollisuus lähes joka päivä mennä kysymään ongelmiin apua ohjaajilta, TilPessa opiskelija oli vain luentomateriaalin ja kirjan varassa. Vastaavasti en päässyt perinteisesti luennoitua Ohjelmoinnin Perusteet -kurssia läpi, saaden kuitenkin pajamuotoiselta OhPelta täydet arvosanat.
Pajaopetuksen ydin ei ole sen käytännöllisyydessä, vaan yksilöllisyydessä. Luennot ja kirjatkin ovat passiivisia medioita. Pajassa ohjaaja voi yksilöidä opetusta tason mukaan: jos ohjaaja havaitsee oppilaan kamppailevan jo peruskäsitteiden kanssa, hän voi palata niihin. Useiden ohjauskertojen myötä opiskelija oppii tuntemaan ohjaajan, eikä hänellä ole enää opiskelijoille luontaista painetta teeskennellä ymmärrystä opettajan edessä. Hän voi avoimesti pyytää ohjaajaa keskeyttämään ja palaamaan pullonkaulaksi muodostuneisiin kysymyksiin. Sen sijaan se, että keskeyttää kokonaisen luennon pyytäkseen luennoitsijaa aloittamaan alusta, ei ole järkevää tai edes käytännössä mahdollista. Harjoitustyöt ovat muuten ehkä verrattavia pajaopetuksiin, mutta mahdollisuuksia ohjaukseen on vähemmän.
Pajaopetus on nähdäkseni myös osittain ristiriidassa joidenkin laitoksen ihanteitten kanssa. Pajaopetus tulee tuskin tuottamaan huippuja, koska he ovat muutenkin motivoituneita ja tarpeeksi kyvykkäitä sisäistämään vaikeatkin asiat itsenäisesti. Pajaopetus myös käytännössä vähentää opiskelijan vastuuta omasta oppimisestaan. On paljon pieniä tehtäviä, jotka tehdään tietyssä järjestyksessä tiettyinä aikoina samassa paikassa, apua ja tukea jatkuvasti saaden. Se luo tukirakenteen, johon opiskelijan on helppo turvautua, vaikka mahdollisuus itsenäiseen työskentelyyn säilyykin.
Pajaopetuksen syvin olemus
Pajaopetus on vahvasti yhdistetty käytännön osaamiseen. Tämä voi kuitenkin olla harhaanjohtavaa: olen itse saanut kohtalaisen teoreettisiin laskuharjoitustehtäviin apua tietorakenteiden pajassa. Nämä oppimiskokemukset olivat kriittisiä myös koemenestykseni kannalta (kurssin arvosana 5). Sen sijaan olen reputtanut tietoliikenteen perusteet useita kertoja. TilPe voi olla tiraa teoreettisempi, tai ainakin laaja-alaisempi kurssi, mutta ongelma ei piile tässä: siinä missä tietorakenteissa oli mahdollisuus lähes joka päivä mennä kysymään ongelmiin apua ohjaajilta, TilPessa opiskelija oli vain luentomateriaalin ja kirjan varassa. Vastaavasti en päässyt perinteisesti luennoitua Ohjelmoinnin Perusteet -kurssia läpi, saaden kuitenkin pajamuotoiselta OhPelta täydet arvosanat.
Pajaopetuksen ydin ei ole sen käytännöllisyydessä, vaan yksilöllisyydessä. Luennot ja kirjatkin ovat passiivisia medioita. Pajassa ohjaaja voi yksilöidä opetusta tason mukaan: jos ohjaaja havaitsee oppilaan kamppailevan jo peruskäsitteiden kanssa, hän voi palata niihin. Useiden ohjauskertojen myötä opiskelija oppii tuntemaan ohjaajan, eikä hänellä ole enää opiskelijoille luontaista painetta teeskennellä ymmärrystä opettajan edessä. Hän voi avoimesti pyytää ohjaajaa keskeyttämään ja palaamaan pullonkaulaksi muodostuneisiin kysymyksiin. Sen sijaan se, että keskeyttää kokonaisen luennon pyytäkseen luennoitsijaa aloittamaan alusta, ei ole järkevää tai edes käytännössä mahdollista. Harjoitustyöt ovat muuten ehkä verrattavia pajaopetuksiin, mutta mahdollisuuksia ohjaukseen on vähemmän.
Pajaopetus on nähdäkseni myös osittain ristiriidassa joidenkin laitoksen ihanteitten kanssa. Pajaopetus tulee tuskin tuottamaan huippuja, koska he ovat muutenkin motivoituneita ja tarpeeksi kyvykkäitä sisäistämään vaikeatkin asiat itsenäisesti. Pajaopetus myös käytännössä vähentää opiskelijan vastuuta omasta oppimisestaan. On paljon pieniä tehtäviä, jotka tehdään tietyssä järjestyksessä tiettyinä aikoina samassa paikassa, apua ja tukea jatkuvasti saaden. Se luo tukirakenteen, johon opiskelijan on helppo turvautua, vaikka mahdollisuus itsenäiseen työskentelyyn säilyykin.