Hyvä juhlaväki,

Yliopisto ja etenkin laitokseni, Tietojenkäsittelytieteen laitos on hyväpaikka työskennellä. Hienot traditiot, mukavia kolleegoja ja hyvä työilmapiiri. Mahdollisuus vaikuttaa oman työn sisältöön ja tehdä näin mielekkäitä asioita.

Tärkein rooli on kuitenkin opiskelijoilla. Joka syksy saapuvat uudet opiskelijat, jotka ovat aina vähintään yhtä innokkaita aloittamaan opintonsa kun edellissyksyn fuksit. Ilman yhä uusien opiskelijasukupolvien intoa ja energiaa tuskin opettajakaan jaksaisi suhtautua työhön intohimoisesti lukukausi lukukauden jälkeen.

On hienoa seurata opiskelijoiden kehityskaarta. Vuosi vuodelta opiskelija kasvaa tiedoiltaan, taidoiltaan ja elämänkokemukseltaan. Muutaman vuoden päästä osasta opiskelijoista on tullut kolleegoita. Opettajan ja opetettavan roolit alkavat vaihtua. Lehtorin positiossa on ikäänkuin jatkuvasti paikallaan samalla kun suurin osa muista yliopistolaisista etenee vuotuisen kiertokulun myötä.

Erityisesti opettajana yliopisto voi olla myös vaarallinen paikka työskennellä. Kun siirryt laitoksellasi opiskelijasta pikkuhiljaa opettajakuntaan, on luonnollista että pidät laskuharjoituksia, seminaareja ja luentoja samalla tavalla kuin niitä pidettiin silloin kun itse opiskelit. Näin tiedostamattomana prosessina yliopisto toisintaa opetukselliset rakenteensa opettajasukupolvi toisensa jälkeen.

Luentojen avulla tiedonsiirtämiseen perustuva opetustapa oli ehkä validi vielä 80- ja 90-luvuilla kun opetettavasta aiheesta ei ollut helposti saatavilla oppimateriaalia. Verkokirjakauppojen, e-kirjojen, blogien, avoimien artikkelitietokantojen ja ulkomaisten huippuyliopistojen videoluentojen myötä luento tiedonsiirtotapana alkaa menettämään merkitystään. Erityisesti tämä korostuu omalla erikoistumisalallani Ohjelmistotekniikassa jossa jopa teoreettiset perusolettamukset ovat kokeneet viimeisen vuosikymmenen aikana radikaaleja muutoksia.

Opettajan tärkein tehtävä on tehdä itsensä ajanmittaan tarpeettomaksi sekä opetettavien, että mielellään myös laitoksenkin kannalta.

Aikoinaan käsityöläisammatteihin kouluttauduttiin kisällioppimismenetelmän avulla. Mestari otti oppipojan oppiinsa, pikkuhiljaa oppipoika kohosi kisälliksi ja lopulta mestariksi, tullen näin opettajastaan riippumattomaksi.

Oma opetusalani, ohjelmointi ei oikeastaan ole tiedettä vaan kyseessä on nykyajan käsityötaito, jossa tärkeää on tuntea tieteellisten perusteiden lisäksi vuosien kuluessa kansanviisautena hioutuneet “best practicet” eli parhaat käytännöt.

Tämän yksinkertaisen mutta toimivaksi osottautuneen analogian kautta kehittelimme muutama vuosi sitten kun kahden nuoren kolleegani Matti Paksulan ja Arto Vihavaisen kanssa kisällioppimiseen perustuvan menetelmän ohjelmoinnin opiskeluun. Tiedon siirto eli luennointi on pääosin korvattu aktiivisella tekemisellä. Moni peruskurssin käyneistä jatkaa seuraavana vuonna kurssilla “kisällinä”, eli ohjaa aloittelevia “oppipoikia ja -tyttöjä”.

Tämän päivän kisälleistä kasvaa toivottavasti huommisen mestareita jotka kehittelevät jälleen uudet, huomiseen paremmin sopivat opetusmenetelmät ja sitä kautta syrjäyttävät meidät tämän päivän mestarit.

Lopuksi haluan kiittää 143-vuotiasta ylioppilaskuntaa tästä hienosta palkinnosta. Haluan välittää kiitokseni myös kaikille vuosien aikana Tietojenkäsittelytieteen laitoksella opettamilleni opiskelijoille sekä neljälle eniten työhöni ja ajatteluuni vaikuttanuttaneelle kolleegalle Jaakko Kurhilalle, Matti Paksulalle, Arto Vihavaiselle ja Thomas Vikbergille.